Piispa Juhana Pohjola esitti kutsun SLEY messuyhteisöille: tulisiko niistä LHPK seurakuntia? Puheen analyysi.
Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola puhui 27.6. 2025 Karkun evankelisella opistolla. SLEY järjesti siellä herätysliikkeiden tilannetta kartoittavan korkean profiilin seminaarin.
TIIVISTELMÄ
SLEY järjesti seminaarin 27.6. 2025 Karkun evankelisella opistolla: “Herätysliikkeet vuonna 2025 – Mikä yhdistää? Mikä on erilaista? Miten eteenpäin?” LHPKn piispa Juhana Pohjola saapui esittämään piispallisen kutsun herätysliikkeille. Hän tarjosi herätysliikeväelle yllättävästi - unen muodossa - esitetyn realistisen skenaarion. SLEYn messuyhteisöt voisivat muodostaa seurakuntia. Sitten nämä uudet seurakunnat voisivat hakea ja liittyä lähetyshiippakuntaan. SLEY järjestönä ei liittyisi Lähetyshiippakuntaa. Uudet itsenäiset seurakunnat liittyisivät Lähetyshiippakuntaan.
Olin Karkussa aistimassa dramaattista kirkollista tilannetta.
Tässä artikkelissa analysoin ja kommentoin puhetta sekä SLEYn kirkollista tilannetta. Artikkelin lopussa nostan esiin neljä asiaa, jotka aiheuttavat merkittävää vaikeutta Suomen ev.lut. kirkon ja Evankeliumiyhdistyksen välillä.
Kuulin ja näin Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan (LHPK) piispan Juhana Pohjolan puheen.
Kerron nyt pitkän - siis hyvin pitkän - tilannekatsauksen ennen kuin kommentoin Juhana Pohjolan puhetta tarkemmin. Tämä alkuosa artikkelia taustoittaa asioita aika paljon. Ja tuo jo näkyviin puheen joitakin asioita.
Artikkelin loppuosassa kommentoin puheen.
Lainaan puheen tekstiä ja lausun ajatuksiani siitä melko laajasti. Loppuosasta löytyy myös linkki Lähetyshiippakunnan blogiin, josta puhe on luettavissa.
Nyt alkaa!
Sastamalassa sijaitsee Karkun evankelinen opisto, joka on Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) hengellinen keskus.
Kansanopistolla yhdistys järjestää niin raamattukursseja kuin kristillisiä tapahtumia. Siellä on kristillinen lukio ja muuta.
Evankeliumiyhdistyksessä Karkku koetaan turvapaikaksi. Myös ensi vuonna herätysliike kokoontuu kesäjuhlaansa juuri Karkussa. Siellä SLEYn on toki myös luontevaa ja helpompaa järjestää suuria tapahtumia kuin monessa muussa paikassa.
Tänä vuonna paikalla oli kaksi suomalaista piispaa. Ensi vuonna on tuskin yhtään suomalaista piispaa näkyvässä tehtävässä. Miksikö ei? Malta hetki niin kerron…
Tänä vuonna piispoja oli siis kaksi: Juhana Pohjola Lähetyshiippakunnasta ja Matti Repo Suomen ev.lut. kirkon Tampereen hiippakunnasta.
Arvoin tilannetta näin…
SLEYn johdon näkökulmasta arvioiden, piispa Pohjola edusti vahvalla puheella Lähetyshiippakuntaa ja asiaansa ehkä liian hyvin ja osoittautui liian suosituksi.
Tämä tuli tarkkaavaisille selväksi puheen sisällön, täydessä Karkun kirkkosalissa kaikuneen hyvän tahtoisen naurun ja raikuvien aplodien perusteella.
Piispa Pohjola edustaa SLEYn johdon näkökulmasta oikeaa ja puhdasta apostolista uskoa. Samaa kuin SLEY. Jännite syntyy kirkkokunnallisesta asemoitumisesta.
Todennäköisesti Evankeliumiyhdistyksen johto operoi kuitenkin varsin vahvalla itsetunnolla, eikä Pohjolan läsnäolo liikaa hämmennä heitä. Vai hämmentääkö sittenkin?
Entä onko Pohjolan läsnäolo Evankelisen liikkeen johdon tavoitteiden näkökulmasta hyödyllistä?
LHPKn piispan läsnäolo Evankeliumijuhlassa toki ainakin ylläpitää näyttävästi keskustelua ja hengellistä läheisyyttä SLEYn ja LHPKn välillä.
Ainakin tällä hetkellä Evankeliumiyhdistyksen johdon enemmistön linja on selvä: Suomen ev.lut. kirkko on SLEYn messuyhteisöjen kotikirkko. Näin myös jatkossa. Ainakin pitkän aikaa, pohdin.
Vaikka ovi toisenkinlaiseen asemoitumiseen onkin messuyhteisöjen osalta ehkä silti hieman auki, mutta ei ainakaan tällä vuosikymmenellä. Mutta kauempana tulevaisuudessa? Mutta juuri tällä hetkellä ovi on esimerkiksi kotimaantyönjohtaja Juhana Tarvaisen uuden kirjan vaikutuksesta tukevasti kiinni. Mainitsen kirjasta myöhemmin vielä.
(Mutta ei ehkä silti lukossa, esimerkiksi jos pyrkisi pohtimaan millainen SLEYn tilanne mahtaa olla jos ajattelee vaikka 2030-luvun loppua?)
Kirkollinen tilanne kansankirkossa on muuttunut yllättävän nopeasti entistä vaikeammaksi Evankeliumiyhdistyksen kannalta.
Millainen tilanne onkaan, kun uusi vuosikymmen 2030-luku alkaa? Onko konservatiivinen tai klassisen uskon mukainen käänne saapumassa? Miten alkunut nuorisoherätys vaikuttaa Suomen ev.lut. kirkkoon? Entä Evankeliumiyhdistykseen? Entä jatkuuko kirkon hengellinen ja opetuksellisen liberaalistuminen?
Piispa Pohjolan kutsuminen lisäsi kirkollisten vaikuttajien kiinnostusta SLEYn seminaaria kohtaan. Olisi toki muitakin perusteita kutsua hänet kuin nyt toteutetun seminaarin aihepiiri.
SLEYn perinteikkään luterilaisen luonteen kannalta Pohjolan voi hyvin kutsua esimerkiksi teogiseen asiantuntijan tehtävään vaikka - jostakin muusta kuin tämänvuotisesta - tärkeästä teemasta puhumaan.
Joten on myös mahdollista, että Pohjola saapuu jatkossakin eräänlaisena tähtipuhujana Evankeliumiyhdistyksen tapahtumiin. Joko Lähetyshiippakunnasta kertomaan tai muusta asiasta.
Piispa Repo sen sijaan edustaa pitkälti Suomen ev.lut. kirkon piispojen nykylinjaa, joka on jossain määrin selkeästi erilainen kuin SLEY:n teologinen linja.
Kansankirkko on viimeisen parin vuoden aikana mennyt yhä kauemmaksi klassisen luterilaisuuden linjasta.
Merkit ovat ilmassa. Nimittäin, että - ainakaan lähivuosina - SLEY ei kutsu enää Evankeliumijuhlaan kansankirkon virassa olevia piispoja. Miksi?
Koska evankelisessa kansassa vaikuttaa olevan yhä enemmän niitä, jotka eivät toivo kansankirkon piispoja Evankeliumiyhdistyksen kesäjuhlaan. Eivätkä ainakaan ehtoollisen viettoa johtamaan. Vaikka ehtoollisyhteys on toki olemassa Evankeliumiyhdistyksen messuyhteisöjen ja kansankirkon välillä.
Evankeliumijuhlien sunnuntain messun voi perustellusti arvioida olevan sen vuoden tärkein messu.
Evankeliumiyhdistyksellä ei ole velvollisuutta kutsua kansankirkon piispaa SLEYn messua toimittamaan. Tämä on tärkeä ymmärtää.
Tänä vuonna Karkussa kansankirkon piispa toimi Evankeliumiyhdistyksen vuoden tärkeintä messua johtamassa yhdessä SLEYn papin kanssa. Piispa johti ehtoollisen vieton.
Piispa toimitti messun aikana myös kirkollisen toimituksen, lähetystyöhön siunaamisen. Siunaamiseen osallistui myös muita ihmisiä, kuten yleensäkin eräissä muissakin toimituksissa.
SLEY oli mukana vuonna 2024 voimakkaassa järjestöjohtajien kannanotossa, jossa sanotaan esimerkiksi näin:
“Sanoudumme irti sellaisesta hengellisestä opetuksesta ja niistä opettajista, jotka opettavat avioliitosta Raamatun vastaisesti.”
"Tunnistamme kirkollisten toimitusten olevan sinänsä päteviä niiden toimittajasta riippumatta, jos ne on toimitettu Raamatun opetuksen mukaisesti. Suosittelemme vahvasti, että Raamattuun pitäytyvät kristityt käyttävät toimituksissa sellaisia pappeja, jotka sitoutuvat Raamatun opetukseen avioliitosta.” Linkki kannanottoon.
Ennen messun alkua SLEYn toiminnanjohtaja Tom Säilä puhui Karkun evankeliselle messukansalle:
“Kutsumalla Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispan siunaamaan lähetystyöntekijät tehtäviinsä, osoittaa evankeliumiyhdistys sillä, kunnioitusta kirkkojärjestystä ja kokonaiskirkkoa kohtaan, ja tahtoa toimia kirkossa ja yhdessä sen kanssa. Evankeliumiumiyhdistys pitäytyy yksiselitteisesti kirkon voimassaolevassa yksiselitteisessä opetuksessa missä avioliitto on miehen ja naisen välinen.”
Toiminnanjohtajan selvennys piispan kutsumiseen liittyen oli tarpeellinen, hyvä ja välttämätön. Selvennys piti yllä SLEYn teologista ryhtiä. Moni evankelisesta kansasta arvosti varmasti toiminnanjohtajan ilmaisemaa kannanottoa tässä tilanteessa.
Kotimaantyönjohtaja Juhana Tarvainen sanoi 27.6. perjantain seminaarissa kansankirkon piispoja tarkoittaen: “Voi olla, että jatkossa Evankeliumiyhdistys tekee sellaisen päätöksen, että jatkossa emme kutsu piispoja.”
SLEYn järjestämän laajasti herätysliikeväkeä kiinnostavan seminaarin nimi oli siis: “Herätysliikkeet vuonna 2025 – Mikä yhdistää? Mikä on erilaista? Miten eteenpäin?” Seminaari pidettiin juuri ennen Evankeliumijuhlien virallista alkua.
Iltapäivällä Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola käveli Karkun opiston täpötäyden juhlasalin puhujan paikalle. Tunnelma oli jännitteinen. Sillä perusdynamiikka oli melko lailla kaikkien seminaariin osallistujien tiedossa.
Perusdynamiikka on tämä:
LHPKn piispa kutsuu vuodesta toiseen SLEYn johtoa ja jäseniä - suorasti tai epäsuoremmin - Lähetyshiippakunnan kanssa kirkollista yhteyttä rakentamaan: pohtimaan mahdollista lähentyvää yhteyttä Lähetyshiippakuntaan.
Tässä Pohjolan puheessa oli oleellinen selvynnys hänen toivomaansa prosessiin, jota moni ei ollut oivaltanut aikaisemmin. SLEY ei liittyisi Lähetyshiippakuntaan vaan uudet seurakunnat.
Eli ymmärtääkseni siis SLEYstä virallisesti itsenäiset uudet seurakunnat.
Keskeisenä argumenttina on Suomen ev.lut. kirkon huolestuttava hengellinen tilanne ja Evankeliumiyhdistyksen pienentyvä ja kurjistuva tila kirkossa.
SLEYn uskonopillisesti konservatiivinen kirkkokansa joutuu kokemaan Suomen ev.lut. kirkossa vähemmistöstressiä ja jatkuvia vaikeuksia. Liikkeen johto joutuu käymään lähes viikoittaista julkista vääntöä jostakin asiasta kirkon suurempien tai pienempien johtajien kanssa. Tämä kuluttaa voimia ja on raskasta.
SLEYn johto ja kirkkokansa tahtovat uskoa ja elää klassista luterilaista kristinuskoa kannattaen. Ehtoollisen sakramentti on heille erittäin tärkeä. Alttarin sakramentin saaminen säännöllisesti on monille vaikeaa ja uhanalaista.
Kirkon johto ei ole auttanut tarpeeksi omaa konservatiivista vähemmistöään. Tämä on väärin. Se on surullista.
Koska kansankirkon piispat vaativat käytännössä uskonvakaumuksesta luopumista, ehtona, säännölliselle ehtoollisen armon aterian saamiselle. Sillä edelleen on merkittävä määrä ihmisiä, jotka toivovat että saisivat ehtoollisen miespapilta. Näillä ihmisillä vakaumus on, että papin virka on miehen virka.
Miksi kirkon johto ei tuputtaa naispapin ehtoollista sellaisille, jotka kokevat sen omassatunnossan uskonkäsityksensä kanssa ristiriitaisena?
SLEYn jäsenistä monille naispapin toimittama ehtoollisen vastaanottaminen on mahdottomuus. Kirkon johto tietää tämän hyvin. Mutta miksi kirkon johto ei jousta vaan ajaa SLEYn vanhan virkakannan ehtoollismessuja ahdinkoon?
SLEYn ihmiset tahtovat elää sellaisessa ehtoollisyhteydessä, jossa mies on pastorin tehtävässä. Toive on ymmärrettävä, mutta kirkon piispat eivät salli vapaasti perustaa sellaisia messuyhteisöjä.
Onko niin, että feminismi hallitsee pitkälti kirkon päättäjien ajatuksia, ja feminismin vaikutus estää jouston?
Toisaalla on aivan erilainen ilmapiiri.
Sillä oman itsenäisen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon - Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan - piispa Pohjola tahtoo luonnollisesti laajentaa hiippakuntaansa. Hän pyrkii kokoamaan evankelisen herätysliikkeen historiassa hajaantuneet rivit lähetyshiippakuntaan.
Myös muille herätysliikkeille, erityisesti Suomen teologisen instituutin järjestöille, kuuluu LHPK:n piispan kutsu.
Voisin yrittää, tulkita, LHPKn piispan viestiä vaikkapa näin: Tulkaa tänne - ei ole kansankirkon ongelmia. Vaan LHPKssa on asiat niin kuin ne pitää olla. On vahva ja armollinen opetus, ryhdikkäät seurakunnat ja autuuden ilo! Piispakin sanoo suoraan miten asiat ovat. Ja myös suoraan sen miten asiat eivät ole!
Mutta herätysliikkeet (erityisesti SLEY, SEKL ja SRO) toppuuttelevat piispa Pohjolan kutsua, hieman etäisyyttä ottaen.
Vanhoillislestadiolaiset ovat esimerkiksi tietysti aivan eri asia ja etäällä STI:n jäsenjärjestöjen tilanteesta.
Erityisesti SLEYssä monet tahtovat kuulla, uudestaan ja uudestaan, Pohjolan mielenkiintoisia ajatuksia…
Tästä kertoi myös puheen asetelma: SLEY kutsui LHPKn piispan ykkösluokan herätysliike-seminaariinsa puhumaan omille jäsenilleen ja ystävilleen.
Pohjola hyödynsi tarjotun tilanteen tavoitteidensa kannalta erittäin taitavasti. Siitä kertoo puheen sisältö ja alustava reseptio eli vastaanotto. Piispan puhetta mietitään Evankeliumiyhdistyksessa varmasti lähiaikoina monista näkökulmista.
Pohjola kykeni naurattamaan - vakavan sisällön ohella - yleisöä moneen kertaan. Se oli järkevää Pohjolan kannalta, koska sisältö oli niin suora ja kohtikäyvä. Vaikkakin älykkäästi “unen” muodossa ilmaistuna. Silti: voimakas sisältö.
Mitä vaikeammaksi SLEYn, Kansanlähetyksen, Raamattuopiston ja eräiden muiden STI:n järjestöjen tilanne Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa käy, sitä kiinnostavampana niissä koetaan Lähetyshiippakunta.
Ja juuri tämä epävarmuus ja mahdollisuus pitävät mielenkiintoista dynamiikkaa yllä vuodesta toiseen LHPKn ja eräiden herätysliikkeiden välillä.
Mutta esteitä on. Kokemus, tunne ja merkitys Suomen ev.lut. kirkossa olemisessa on pitkä ja syvä.
Täysi kirkollinen yhteys LHPKn kanssa on kuitenkin - ainakin tietyllä todennäköisyydellä - mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Herätysliikkeiden messuyhteisöjen jäsenille. Nimittäin uusien itsenäisten seurakuntien kautta, niiden, liittyessä Lähetyshiippakuntaa.
Tietysti yksittäiset ihmiset ovat vapaita tekemään omat päätöksensä kirkkokunnallisissa asioissa.
Peruskuvio on tämä. Mitä vaikeammaksi Evankeliumiyhdistyksen ihmisten elämä ja yhdistyksen toiminta käy kansankirkossa, sitä kiinnostavampana Lähetyshiippakunta näyttäytyy.
Joten lähtökohta LHPKn violettipaidan saapumiselle SLEYn hengelliseen keskukseen oli siis mielenkiintoinen, jännittävä ja dramaattinen.
Karkun kesäkuun seminaarissa LHPKn piispa saapui SLEYn hengelliseen ytimeen esittämään kutsua herätysliikkeille. Hän tarjosi herätysliikeväellä unen muodossa esitetyn realistisen skenaarion mahdollisuudesta muodostaa seurakuntia. Sitten nämä uudet seurakunnat voisivat hakea ja liittyä lähetyshiippakuntaan.
Piispa Juhana Pohjolalla on vakuuttavaa evankelista taustaa. Vaikka hän edustikin Karkussa niin sanotusti vierasjoukkuetta (eri kirkkoa), oli hän itselleen tutussa paikassa entisen hengellisen kotinsa keskellä voimallinen violettipaita yllään.
Yleisössä oli suuri määrä tärkeitä Evankeliumiyhdityksen vaikuttajia ja monia muita vaikuttajia sekä vakaata Evankelista kirkkokansaa.
Momentum oli päällä.
Ja Pohjola käytti sen sekä järkevästi että rohkeasti. Hänen tavoitteidensa näkökulmasta, pohdin.
Opiskeluaikana hänen hengellisenä ja teologisena opettajana toimi SLEYn ja herätysliikekentän, vahva vaikuttaja, teologian lisensiaatti Simo Kiviranta s. 1936 — k. 2004.
Hän oli harvinaisen korkeatasoinen uskonopin ja systemaattisen teologian osaaja. Kiviranta toimi yli 20-vuotta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa assistenttina. Hän vastusti määrätietoisesti pappisviran avaamista naisille.
Mainittakoon, että olin itse paikalla Kivirannan hautajaisissa. Siellä vietettiin messu, jossa saarnan piti Juhana Pohjola.
Kiviranta toimi myös Suomen teologisen instituutin (STI) taustalla. Kiviranta järjesti, muiden kanssa, Helsingissä pitkän aikaa teologian opiskelijoita koonnutta Concordia-piiriä. Siinä keskityttiin luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Todettakoon, että olin esimerkiksi Kivirannan kotona kokoontuneessa Concordia-piirissä 2000-luvun alussa.
Pohjolan Karkun puhe on julkaistu tekstinä Lähetyshiippakunnan blogissa.
Ennen puheen alkua Juhana Pohjola toi esiin, että Karkun evankelisen opiston juhlasali on hänelle hyvinkin tuttu paikka. Siellä hän on pitänyt kauan sitten Erkki Koskenniemen kehotuksesta ensimmäisen hartauspuheensa. Ja nähnyt ensimmäisen kerran tulevan vaimonsa. Mainittu Koskenniemi on SLEYssä erittäin vaikutusvaltainen raamattuteologi.
Esimerkiksi nämä infot kertomalla Pohjola selkeästi pyrki tuomaan seminaarin yleisölle tietoon sen, että hän ei edusta vierasta luterilaisuutta, vaan tuttua ja turvallista.
PIISPAN PUHEEN ANALYYSI JA KOMMENTOINTI
“Yhdistyvätkö yhteisöt, ryhmät ja herätysliikkeet yhdeksi järjestöksi? Entä kirkoksi? Tai liittyvätkö ne Lähetyshiippakuntaan?
Kommentoin:
Tämä on puheen otsikko. Lähetyshiippakunnan piispa tarttuu siihen kysymykseen, joka on kaikkien paikalla olevien SLEY:n jäsenten ja ystävien mielissä. Juhana Pohjola on johtaja, joka uskaltaa nostaa kissan pöydälle ja puhua suoraan.
Kirkkosali on täynnä, ja myös salin lisäosa on avattu ja siellä on paljon ihmisiä. Pohjolan puhe on seminaarin odotetuin ja jännittävin puhe.
“Näin ihmeellisen unen. Eteeni ilmestyi Sanansaattaja-lehti. Se oli päivätty 31.10. 203… En ehtinyt katsoa tarkkaa vuosilukua, sillä häkellyin lehden otsikosta: ”Sleyn messuyhteisöt järjestäytyivät seurakunniksi ja liittyivät Lähetyshiippakuntaan.” Uutisesta hämmästyneenä avasin ensimmäisen sivun, jossa toiminnanjohtaja linjasi pääkirjoituksessa näin:”
Kommentoin:
Lukijan kannattaa heti kiinnittää erityinen huomio kolmanteen sanaan: “unen”. Ehkä kyseessä oli retorinen valinta. Vai nnko hän oikeasti nähnyt tämän puheen sisältöisen tai lähellä sitä olevan unen? Ehkä on! Mitä “uni” sana tarkoitti puheessa, sen tietää vain piispa Pohjola!
Joka tapauksessa piispa esitti “unen” muodossa voimakkaan kutsun. Hän ennakoi tulevaisuuden mahdollisuutta, että SLEYn messuyhteisöt liittyisivät Lähetyshiippakuntaan. Tämä “uni” oli retorisesti taitava valinta. 10/10. Toki Pohjola on voinut nähdä puheen sisältöisen unen…
Sanansaattaja-lehti on Evankeliumiyhdistyksen aikakauslehti. Sen päätoimittaja on kirkolliskokousedustaja Ville Auvinen.
Unen otsikon alla tapahtuva voimakas ja määrätietoinen tulevaisuuden skenaarion maalaaminen herätysliikeväen johtajille, vaikuttajille ja herätysliikekansalle tarjoaa tarvittavan pehmentävän elementin.
Ettei toisen kirkon piispan puhetta koettaisi liian hyökkäävänä.
Valinta oli Pohjolalta onnistunut. Hän kykeni puheen aikana useasti myös naurattamaan seminaariväkeä. Tilanteessa, jossa asiasisältö oli avoimessa jännitteessä ja ristiriidassa herätysliikkeiden johtajien painottaman Suomen ev.lut. kirkossa pysymisen kanssa.
“Viime sunnuntai jää Evankeliumiyhdistyksen historiaan. Samanaikaisesti kaikki Sleyn messuyhteisöt eri paikkakunnilla järjestäytyivät seurakunniksi: perustajajäsenet hyväksyivät seurakunnan säännöt ja nimen, valittiin seurakuntaneuvoston jäsenet ja kutsuttiin paimen. Lisäksi päätettiin hakea jäsenyyttä Lähetyshiippakunnassa.”
Kommentoin:
Pohjolan unen muodossa kerrottu sisältö herättää suuren mielenkiinnon välittömästi. Heti aluksi uni kuvaa piispan lähitulevaisuuden vision ja toiveen: SLEY ja LHPK löytäisivät yhteisen sävelen ja LHPK tarjoaisi kirkollisen kodin messuyhteisöille, jotka järjestäytyisivät seurakunniksi.
Tarkemmin sanottuna SLEYn messuyhteisöt perustaisivat puheen perusteella, siitä loogisesti johtaen, siis oletettavasti yhdistyksiä, jotka olisivat teologisesti katsoen seurakuntia.
Sitten nämä yhtäältä juridiset yhdistykset toisaalta uskonnolliset kristilliset seurakunnat hakisivat jäsenyyttä Lähetyshiippakunnasta.
Tässä on siis piispan suosittelema reitti pois Suomen ev.lut. kirkon ja SLEYn jatkuvista ristiriidoista LHPKn turvaan, lepoon ja iloon! Voitaneen sanoa myös: reitti Pohjolan tavoitteen toteutumiseen. Ja kai Simo Kivarannan suuren suunnitelman onnistumiseen.
“Joillekin Sleyn hallituksen yksimielisesti tukema askel saattaa tulla yllätyksenä, mutta se on kuitenkin punnittu ja johdonmukainen päätös.”
Kommentoin:
Pohjolan kuvaamalle reitille ja optiolle Lähetyshiippakuntaan riittäisi SLEYn hallituksen enemmistön suositus. Se on realistisempaa.
Hallitus koostuu kahdestatoista jäsenestä. Sen vuoksi olisi erittäin vaikeaa saada näin tällaiseen linjaratkaisuun yksimielistä tukea, päätöstä. Pohjola toki tietää tämän, mutta tahtoo maalata puheessaan realismia valoisamman kuvan.
Vai näkikö hän todella unen, jossa oli hallituksen yksimielinen tuki? Entä muodostuiko mahdollinen uni Pohjolan omista toiveista?
Jos SLEYn hallitus tahtoisi, että messuyhteisöt muodostaisivat itsestään seurakuntia ja pyrkisivät Lähetyshiippakuntaan liittymiseen, niin hallituksen päätös olisi luonteeltaan suositus.
Siis suositus harkintaan SLEYn messuyhteisöille, että messuyhteisöjen jäsenistä ne, jotka tahtovat, perustaisivat uusia yhdistyksiä. Sellaisia yhdistyksiä, jotka olisivat luterilaisten kriteerien valossa aitoja ja oikeita seurakuntia.
Sitten niistä noin kahdestakymmenestä tai unen mukaisena vuonna 203? (uni-puheessa viimeinen vuosi jäi mysteeriksi), skeraariota pohtien ehkä merkittävä osa messuyhteisöistä muodostaisi yhdistysmuotoisia seurakuntia. Ja ne hakisivat Lähetyshiippakuntaan liittymistä.
Arkisesti ajatellen voisi käydä niin, että osa messuyhteisöistä jäisi SLEYn messuyhteisöiksi. Osasta tulisi itsenäisiä seurakuntia. Ja osa messuyhteisöistä jakaantuisi: toiset jäisivät SLEYn messuyhteisöksi, ja merkittävä ryhmä messuyhteisön jäseniä perustaisi itsenäisen seurakunnan.
“Ovathan toiminnallisesti ja taloudellisesti itsenäisimmiksi kasvaneet messuyhteisömme olleet tosiasiallinen seurakuntayhteys monille jo pitkän aikaa. Hyvin monet ovat jättäneet jäsenyyden kansankirkossa ja merkittävä osa papeista saaneet vihkimyksen ulkomailla. Kirkollisesti epäselvä tilanne esimerkiksi kasteiden, ehtoollisen vieton, vihkimysten ja pappien kaitsennan kannalta on käynyt mahdottomaksi.”
Kommentoin:
Onko tämä realistinen skenaario? Mitä vaikeammaksi Evankeliumiyhdistyksen messuyhteisöjen elämä ja toiminta Suomen ev.lut. kirkossa muuttuu, sitä kutsuvampana mahdollisuutena LHPK vaikuttaa suuressa osassa SLEYn kirkkokansaa.
Piispa kertoo oleellisia asioita: monet ovat eronneet kansankirkosta, pappeja on vihitty ulkomailla ja kirkollisten toimitusten sekä pappien saama kaitsenta piispalliselta tasolta on käynyt liian vaikeaksi: “mahdottomaksi”.
Tämä prosessi on viime vuosina edennyt ja jopa kiihtynyt: SLEYn messuyhteisöjen osallistujissa on aikaisempaa enemmän niitä, jotka eivät enää kuulu Suomen ev.lut. kirkkoon.
Messuyhteisöjen jäseniksi ei voi kastaa, mutta seurakunnan jäseneksi kastetaan. Kasteet ovat lähitulevaisuudessa yhä suurempi haaste. Mikäli nuoria aikuisia eroaa kansankirkosta, herää yhä useammin kysymys: minkä kirkon jäseneksi lapsi kastetaan?
Kristillisessä uskossa ja SLEYn teologisessa identiteetissä kaste on äärimmäisen tärkeä asia.
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys on aina omannut vahvan pappisvaikutuksen. Herätysliikkeenä ja järjestönä Sley tunnetaan selkeästä virkateologiasta, jossa seurakuntalainen ei voi korvata apostolista paimenvirkaa.
Pappisvirkaa arvostetaan evankelisessa liikkeessä vielä enemmän kuin eräissä muissa herätysliikkeissä. Näin voinee vieläkin sanoa.
Totta kuitenkin on, että viran arvostus onkin ollut nousussa jo pitkän aikaa Kansanlähetyksessä ja Suomen Raamattuopistolla.
Yleisesti ottaen STI:n taustajärjestöissä on pappisvirkaa kohtaan selkeä arvostus. SLEY on herätysliikkeistä pappisjohtoisin, ja jossain määrin myös suoraan sanoen pappiskeskeinen, erityisesti julistustehtävissä olevalta työntekijäkunnaltaan.
Viime vuosikymmenen kirkollisen tilanteen muutos on aiheuttanut Evankeliumiyhdistyksessä välttämättömyyden tarpeen rakentaa lisää messuyhteisöjä. Ne tarvitsevat nimenomaan paimenen.
Jos papit eivät saa riittävää hengellistä turvaa, asemaa ja “kaitsentaa” kansankirkon piispalta seuraa tarve etsiä niitä asioita toisaalta.
SLEYn papistosta merkittävä osa on nykyään Inkerin kirkon pappeja.
Kun Inkerin kirkon pappi toimii Suomessa messuyhteisössä herää kysymys miten realistista on, että Inkerin kirkon Venäjällä asuva piispa voi tarjota riittävästi tukea ja turvaa messuyhteisön papille?
Toki keskustelut onnistuvat varmasti hyvin internetin välityksellä. Kuitenkin silläkin voi olla merkitystä, että maantieteellinen etäisyys on valtava.
Toki SLEYssä on jokaisella työntekijällä esihenkilö, mutta piispa on aina piispa. Toiminnanjohtaja, kotimaantyönjohta tai lähetysjohtaja ei voi olla piispa.
He voivat tukea, ohjata ja rohkaista, Evankeliumiyhdistyksen pappeja. Mutta piispoja he eivät ole. (Mutta jostakin heistä voi vielä unen mukaisella 2030-luvulla tulla sellainen!)
Jokainen pappi on piispallisessa kirkossa aina jonkun piispan hengellisen tuen, sielunhoidon, valvonnan ja rohkaisun mahdollistamassa kirkollisessa rakenteessa. Papilla täytyy olla myös oikeus voida olla yhteydessä piispaan ja saada tukea ja turvaa.
“Toki päätös on kipeä, koska Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kastekirkkonamme meille rakas sen syvästä lankeemuksesta huolimatta. Mutta messuyhteisöjemme mahdollisuus toimia ehyesti kirkontuntomerkkien mukaan kansankirkon rakenteissa oli tullut päätökseen. Yhdistysmallimme ei liioin kykene vastaamaan seurakuntien ja kirkon kokoiseen tarpeeseen. Kristityt tarvitsevat seurakuntaa, seurakunnat kirkkoa ja kirkko sisarkirkkoja. Rukoillen ja keskustellen päädyimme siihen, että Lähetyshiippakunta avoimena ja selkeänä luterilaisena kirkkona on seurakunnillemme tie eteenpäin. Sillä on myös selkeä kansainvälinen asema tunnustuksellisessa luterilaisessa maailmassa. Tämä päätös perustuu yhteiseen uskoon, samaan työnäkyyn ja keskinäiseen luottamukseen. Pyhä Raamattu ja luterilainen tunnustus, julistus koko maailmaa koskevasta ristin sovitustyöstä, kasteen uudestisynnyttävä lahja, ehtoollisen sakramentti ja paimenvirka palvelemassa Jumalan kansaa messussa ovat Sleylle ja Lähetyshiippakunnalle luovuttamattomia aarteita.”
Kommentoin:
Pohjala nostaa esiin käsitteen: kirkon tuntomerkit. (Puheen alkutekstissä yhteenkirjoitettuna.) Näitä tuntomerkkejä on Martti Lutherin kirjassa, Kirkosta ja kirkolliskokouksista (Aurinko Kustannus), olevan listauksen mukaan seitsemän.
Ne ovat “Jumalan pyhä sana”, “pyhä kasteen sakramentti”, “alttarin sakramentti”, “julkinen avainvalta”, “kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, tahi että sillä on virkoja, jotka se täyttää”, “tunnemme ulkonaisesti pyhän, kristillisen seurakunnan rukouksesta, Jumalan julkisesta kiittämisestä ja ylistämisestä” ja “pyhä risti”.
Kirkon tuntomerkeistä puhutaan myös Nikean uskontunnustuksessa. Niitä ovat: yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Roomalaiskatolinen katekismus suomentaa ne sanalla “ominaisuus”.
SLEYn Juhana Tarvainen on syventynyt perusteellisesti näihin tuntomerkkeihin uudessa kirjassaan. Hän on kirjoittanut kirkko-opillisen uutuuskirjan: Murtunut Kristuksen ruumis (Sley-Media Oy. 2025). Olen haastatellut Tarvaista kirjasta. Haastattelu löytyy YouTube-kanavaltani.
On tärkeä tietää kummasta listasta puhutaan, kun keskustellaan tuntomerkeistä: Nikean uskontunnustuksen vai Lutherin. Pohjolan puheessa kyseessä oli kaikella todennäköisyydellä Lutherin kuuluisa lista.
“Keskinäinen luottamus on puolestaan syventynyt viime vuosien tiiviissä yhteydenpidossa ja riittävien yhteisten käytäntöjen sopimisessa. Paljon on vielä yhdessä läpikäytävää, mutta nyt on lähdetty Pyhää Henkeä avuksi huutaen yhteiselle tielle. “Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!” (Ps. 133:1)””
Kommentoin:
Tämä - keskinäinen luottamus - on välttämätön ehto Pohjolan skenaariolle. Että SLEYn hallitus joskus antaisi päätöksen (kai suositus) perustaa seurakuntia, ja ohjaisi niitä hakemaan LHPKn jäsenyyttä.
Evankeliumiyhdistyksessä on useita johtotehtävissä olevia ja muita merkittäviä vaikuttajia. Heistä valtaosan täytyisi tuntea suurta luottamusta LHPKn piispaa ja hiippakunnan johtoa kohtaan, että skenaarion toteutuminen olisi realistinen.
Tämä tarkoittaa sitä, että LHPKn piispan yksi tehtävä on rakentaa, varjella ja suojella hyviä henkilösuhteita samalla, kun hän kutsuu, rohkaisee tai tuo esiin mahdollisuutta Evankeliumiyhdistyksen messuyhteisöjä uuteen vaiheeseen.
Tämä ei ole helppo tehtävä. Se on vaikea.
Sillä asiat, tunteet ja merkitykset ovat niin sanotussa - kirkkokysymyksessä -paitsi suuria myös herkkiä. Toisaalta Pohjolan osaamista ja persoonaa kohtaan koetaan jo SLEYssä ainakin melko laajaa ja syvää luottamusta.
Onhan hän SLEYn hengellisesti kasvattama ja Simo Kivirannan valitsema luottomies. Uskonopillisen luterilaisen traditon turvamies.
“Käsi innostuksesta täristen aukaisin seuraavan aukeaman kotimaantyön ja lähetysjohtajan haastatteluista.”
Juhana Tarvainen on toiminut kotimaantyönjohtajana vuodesta 2015 alkaen. Hän on kahden kirkon pappi: Inkerin kirkon ja Suomen ev.lut. kirkon. Tarvainen kahden kirkon pappeuden lisäksi myös kirjallisesti erikoistunut kirkko-oppiin, kuten äsken mainitsin.
Tarvainen edustaa esimerkiksi asemansa ja ikänsä näkökulmista SLEYn tulevaisuutta. Hänen yleiskirkollinen profiilinsa on myös noussut viime aikoina julkisessa keskustelussa Evankeliumiyhdistyksen näkökohtien ja kantojen ahkerana sanoittajana.
Tarvainen on vahva ääni kirkollisessa keskustelussa. Viime talven aikana hän kävi merkittää korkean profiilin opillista kirjeenvaihtoa emeritusarkkipiispa John Vikströmin kanssa.
Tarvaisen yksi keskeisistä tehtävistä Evankeliumiyhdistyksessä on puolustaa SLEYn messuyhteisöjä julkisessa keskustelussa.
Lähetysjohtaja on aimmin jo mainitsemani Ville Auvinen teologian tohtori. Hän on Suomen ev.lut. kirkon pappi. Auvinen toimii lähetysjohtajan tehtävän lisäksi myös SLEYn Sanansaattaja-lehden päätoimittajana. Hän on entinen arkkipiispaehdokas, joka kertoo laajasta herätysliikeväen luottamuksesta Auvista kohtaan. Myös pitkäaikainen SLEYn vahva ääni kirkollisessa keskustelussa.
“Kotimaantyön johtaja, tarkoittaako tämä Sleyn sulautumista Lähetyshiippakuntaan?
– Ei suinkaan! Ei Evankeliumiyhdistys vaan Sleyn parissa syntyneet seurakunnat ja niiden paimenet ovat liittyneet Lähetyshiippakuntaan, joka on luterilainen kirkko. Sley järjestönä jatkaa työtänsä myös seurakuntien ulkopuolella osastoissa, piireissä, kustannustoiminnassa ja kansanopistossa. Toimimme toki seurakuntien paimenien työnantajana sekä omistajavastuussa tiloista samalla tavoin taustayhteisönä kuten Luther-säätiö toimii osalle Lähetyshiippakunnan seurakuntia ja pappeja.”
Tässä historialtaan SLEYn teologinen kasvatti, nykyinen Lähetyshiippakunnan piispa kuvaa toivomaansa tulevaisuutta, kertoen, minkä suuntaisesti Evankeliumiyhdistyksen kotimaantyönjohtaja todennäköisesti kommentoisi muuttunutta tilannetta.
Mikäli “unen” asiat realisoituisivat.
Pohjolan mukaan siis SLEYn näkökulmasta katsoen, Evankeliumiyhdistys ei yhdistyksenä liittyisi Lähetyshiippakuntaan.
Vaan sen messuyhteisöt perustaisivat yhdistyksiä, jotka olisivat teologisesti arvioiden oikeita seurakuntia. Sitten nämä yhdistys-seurakunnat, ja niiden pastorit hakisivat jäsenyyttä Lähetyshiippakunnasta.
SLEY toimisi pastoreiden työnantajana ja omistaisi messuyhteisöjen tiloja, joissa kokoontuisi Lähetyshiippakunnan seurakuntia.
Arvelen, että SLEYn toimiessa muun kirkon kuin, Suomen ev.lut. kirkon tai sen kanssa alttari- ja saarnastuoliyhteydessä olevan kirkon, paimenen juridisena työnantajana, tästä saattaisi seurata jännite. Nimittäin yhdistyksen sääntöjen kanssa:
“4 § Toiminnan laatu
Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys levittää Raamattua, Lutherin kirjoja ja muita luterilaisen tunnustuksen mukaisia julkaisuja.
Yhdistys tekee yhdessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen seurakuntien kanssa evankelisessa hengessä sisälähetys- ja ulkolähetystyötä käyttäen hallituksen hyväksymiä työmuotoja” (SLEYn nettisivuilla viimeisen sanan jälkeen ei ole pistettä.)
Näyttää siltä, että tämä 4 § on jännitteessä siihen, mikäli, Evankeliumiyhdistys toimisi LHPKn pastorin työnantajana. Tässä pykälässä yhdistyksen toiminnan laatu rajataan nimenomaan Suomen ev.lut. kirkon seurakuntiin.
En ole lakimies. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän pykälän merkityksestä SLEYn säännöissä nousisi todennäköisesti kiista. Sallisivatko säännöt mahdollisuuden toimia LHPKn paimenen juridisena työnantajana vai eivätkö sallisi?
SLEYn sääntöjen muuttaminen vaatii 3/4 enemmistön yhdistyksen kokouksessa. Säännöt löytyvät täältä.
Piispan unen kuvaus jatkuu kotimaantyönjohtajan mahdollisia ajatuksia tulevaisuuden tilanteessa kuvaten:
“Ovatko Sleyn ja Lähetyshiippakunnan erimielisyydet ratkottu?
– Merkittäviä teologisia erimielisyyksiä ei olekaan ollut, vaan kysymys on pitkälti koskenut eroavaisuutta kirkollisista johtopäätöksistä. Lähetyshiippakunta jätti kansankirkon jo vuosia sitten, Sleyn seurakunnat vasta nyt. Jännitteet esimerkiksi ehtoollisyhteydestä kansankirkon piispojen kanssa kuuluvat menneisyyteen, koska nyt toimimme samassa itsenäisessä kirkollisessa viitekehyksessä. Emme katso menneeseen vaan tulevaan. Ja sen suhteen olen luottavainen.
Jotkut ovat kokeneet Lähetyshiippakunnan liturgisen elämän vieraaksi. Mitä tähän sanot?
– Pitäydymme yhdessä käsikirjojen perintöön ja liturgiseen messukaavaan. On myös hyvä muistaa, että Sley on kulkenut historiallisesti liturgisen uudistuksen kärjessä maassamme. Evankeliset teologit kuten Martti Parvio, Sakari Korpinen ja Seppo Suokunnas ovat kaikki yhtälailla painottaneet dogman ja liturgian, sisällön ja muodon yhteenkuuluvuutta. Pyhä messu on taivas maan päällä, jota vietämme enkelien ja kaikkien pyhien kanssa Jumalan uhrikaritsan lahjoja nauttimassa, kotimaantyön johtaja painottaa.
Sleyn parissa syntyneet seurakunnat ovat nyt myös Lähetyshiippakunnassa kirkollisessa yhteydessä amerikkalaisen Missouri-synodin kanssa. Miltä tämä tuntuu?
– Sleyn rukoushuoneilla on luettu ja siteerattu Missourin teologeja Waltheria, Pieperiä ja Preusia vuosikymmeniä, joten aika luontevalta, kotimaantyönjohtaja päättää.”
Tässä piispa Pohjola osoittaa erinomaista Evankeliumiyhdistyksen tuntemusta. Näillä riveillä hän lyhyesti kertoo miten luonnolliselta kirkon vaihtaminen voisi tuntua SLEYn hengellisessä jatkumossa.
Mutta Evankeliumiyhdistyksen jäsenet ja ylivoimainen valtaosa sen kirkkokanssa on vahvasti ankkuroitunut nimenomaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon.
Syvät hengelliset siteet, pitkä yli 150 vuoden yhdistyshistoria, sukujen perinne, yleiset kirkolliset tunteet ja merkitykset tekisivät muutoksen - vakavan harkinnankin - monille erittäin vaikeaksi…
Mahdollista muutosta helpottaakseen Pohjolan puheesta seuraakin loogisella välttämättömyydellä se, että LHPK itse pysynee pitkään yhdistyksenä, eikä muuta Suomen lain edessä järjestäytymismuotoaan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.
Lähetyshiippakunnan sivulla sanotaan: “Järjestäytymismuodoltaan hiippakunta on rekisteröimätön yhdistys. Lähetyshiippakunta ei ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.”
Tämä siksi, että jos ja kun SLEYlle sekä muille herätysliikkeille tahdotaan pitää ovea isosti auki ja kynnys mahdollisimman matalalla täytyy sallia kirkollinen kaksoisjäsenyys.
LHPK on järjestäytymisen muodoltaan yhdistys. Siksi sen jäseneksi voi (jos olen oikein ymmärtänyt) lain mukaan liittyä Suomen ev.lut. kirkon jäsen, ilman, että kansankirkon jäsenen täytyisi luopua jäsenyydestään Suomen ev.lut. kirkossa.
Lähetyshiippakunnasssa on merkittävä määrä seurakuntalaisia, jotka ovat myös Suomen ev.lut. kirkon jäseniä.
LHPKlla ei ole mitään välttämättömyyttä muuttaa järjestäytymisen muotoaan. Vaikka paine muutosta kohtaan kai hieman kasvaakin pikkuhiljaa vuosien saatossa. Mutta kiirettä heillä ei ole.
Oletan, että Lähetyshiippakunnan johdon enemmistö, erityisesti sen piispa pohtii todennäköisesti ehkä näin:
On tärkeämpää helpottaa mahdollisessa uudessa tilanteessa SLEYn messuyhteisöjen muuttumista itsenäisiksi seurakunniksi, liittyäkseen Lähetyshiippakuntaan, verrattuna siihen, että LHPK muuttaisi juridisen järjestäytymismuotonsa rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Koska siitä tulisi merkittävä este tai hidaste - arvioin tilannetta.
Jos “uni” joskus realisoituu jossain lievennetyssäkin muodossa. Eli joitakin, mutta eivät kaikki, SLEYn messuyhteisöistä perustaisivat seurakuntia. Ja nämä seurakunnat liittyisivät Lähetyshiippakuntaan.
LHPKn piirissä on käyty viime aikoina perusteellista keskustelua kannattaako sen muuttaa järjestäytymismuotoaan. Vuonna 2024 dekaani Joel Kerosuo kertoi, että yli 20% LHPKn jäsenistä on myös Suomen ev.lut. kirkon jäseniä.
“Lähetysjohtaja puolestaan kommentoi kansainvälistä tilannetta:
– Olemme tehneet lähetystyössä yhteistyötä monessa maassa, kuten Keniassa, Venäjällä ja Saksassa niiden kirkkojen kanssa, jotka kuuluvat Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon ja näin jo ovat Lähetyshiippakunnan sisarkirkkoja tai yhteistyökumppaneita. Näen suuria mahdollisuuksia lähetyksen saralla työn kehittämisessä ja laajentamisessa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenkirkkojen puitteissa, vaikka meillä niukemmat resurssit ovatkin ilman kansankirkolta saatuja lähetysmäärärahoja.”
Kommentoin:
Lähetysjohtajana on pitkään toiminut Ville Auvinen. Hänestä jo mainitsinkin aikaisemmin.
Evankeliumiyhdistys on lähetysjärjestö, joten luonnollisesti lähetystyön näköalalla on myös merkitystä. Vaikka vuosi vuodelta messuyhteisöjen merkitys on vahvistunut yhdistyksen toiminnan kokonaisuudessa.
Tässä Pohjola ennakoi unen skenaarion merkitystä evankelisen liikkeen lähetystyölle: vaikuttaa luontevalta, ajattelen.
On myös jälleen hyvä todeta uudestaakin puheen yksi erittäin keskeinen viesti. Nimittäin, että piispan skenaariossa SLEY organisaationa ei liittyisi Lähetyshiippakuntaan.
Vaan asia etenisi ymmärtääkseni realistisesti pohtien niin, että messuyhteisöjen jäsenet - ne jotka tahtoisivat - perustaisivat, seurakuntia, jotka hakisivat jäsenyyttä Lähetyshiippakuntaan.
Kansainvälinen luterilainen neuvosto (ICL) on tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö. Siihen kuuluu yli 7 miljoonaa jäsentä. Piispa Pohjola on tällä hetkellä sen puheenjohtaja. Tämä on erittäin merkittävä asema ja luottamustehtävä. Lyhyesti todettuna se on uskonopillisten konservatiivien vastine Luterilaiselle maailmanliitolle (LML), johon Suomen ev.lut. kirkko kuuluu.
“Käännän malttamattomana sivua. Seuraava aukeama on täynnä välähdyksiä kirkolliselta kentältä:
Kansanlähetyksen johtaja Ryttylästä kommentoi:
– Tämä on suuri askel myös meidän messuyhteisöjämme ajatellen. On hyvin mahdollista, että ne seuraavat perässä. Evankelioikaa kansa perustamalla evankelioivia seurakuntia on toimintanäkynä yhteistä meille kaikille! Lähetyshiippakuntakaan ei ole vieras, sillä sen edelliset piispat ovat tulleet liikkeestämme – ja ehkä tulevatkin, kun on tarve uusille piispoille uusien seurakuntien myötä, lähetysjohtaja hymähtää.
Kommentoin:
Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen (SEKL) lähetysjohtaja, joka on myös toiminnanjohtaja, istudi Karkun evankelisen opiston juhlasalin eturivissä muutaman metrin etäisyydellä piispa Pohjolaan.
“Uni” tarjoaa siis Kansanlähetyksen lähetysjohtaja, toiminnanjohtaja, Daniel Nummelalle piispan virkaa. Tämä ajanee Nummelan entistäkin syvempiin pohdintoihin…
Toki suuri osa herätysliikkeiden kirkkokansaa näkee, näkisi, Nummelassa vahvaa ainesta piispaksi.
Ja piispuus olisi luontevaa jos Kansanlähetyksen monta messuyhteisöä järjestäytyisi seurakunniksi sekä Kansanlähetyksen hallitus tukisi seurakuntien hakeutumista LHPKn turvaan.
Spekuloin lisää lukijoiden iloksi! Tämä kuvio lienee käynyt Nummelan ajatuksissa toki aikaisemminkin, että jos Kansanlähetys löytäisi yhteisen sävelen LHPK:n kanssa niin Nummelasta voisi luonnollisesti tulla Kansanlähetystaustaisten LHPK:n seurakuntien johtaja. Eli piispallisessa kirkossa piispa.
Entä seuraisiko tästä se, että Pohjola korotettaisiin arkkipiispan virkaan? Sitä voisi LHPK perustella sillä, että jos virassa olevia hiippakunnan piispoja on kaksi niin voisi olla perusteltua luoda arkkipiispan virka. Sillä seurakuntia muodostuu kaikella todennäköisyydellä tulevaisuudessa suuri määrä lisää Lähetyshiippakuntaan.
Toisaalta lähtökohtaisesti on niin, että hiippakunnassa on yksi piispa. Sitten voisi olla apulaispiispa. Eikä Pohjolan “unessa” ei puhuttu apulaispiispasta. Mutta Suomen ev.lut. kirkossa on kuitenkin Turun arkkihiippakunnassa on kaksi piispaa: arkkipiispa ja Turun arkkihiippakunnan piispa.
Kirkkokunnan nimi - Lähetyshiippakunta - viittaa siihen, että uusia hiippakuntia ei ehkä lähivuosikymmeninä perusteta. Sillä siitä seuraisi jonkinlainen jännite kirkkokunnan nimen kanssa, joka tarkoittaa yhtä hiippakuntaa. Vai perustaako tämä kirkkokunta sittenkin uusia hiippakuntia? Ja muuttaa kirkkonsa nimeä? Tai sitten nimi pysyy samana, mutta silti on, enemmän kuin yksi, hiippakuntaa?
Nyt kuitenkin Juhana Pohjola viittasi suoraan ja julkisesti uuteen Kansanlähetys taustaiseen piispaan, joten tästä tulee uusi puheenaihe!
Piispa Pohjola kuvaa Kansanlähetyksen keskuspaikan tunnelmia mahdollisessa tulevaisuuden uudessa kirkollisessa tilanteessa, josta “uni” kertoi. Hän ilmaisee lyhyesti olennaisia ja merkittäviä yhdistäviä tekijöitä Kansanlähetykseen.
LHPKn kaksi edellistä piispaa olivat Matti Väisänen ja Risto Soramies. Väisänen oli pitkään Kansanlähetyksen pääsihteeri. Ruotsin ja Suomen lähetyshiippakunnan piispana Väisänen toimi 2010—2013. Soramies toimi pitkään Kansanlähetyksen lähetystyöntekijänä. LHPKn piispana hän toimi 2013—2021.
“Raamattuopistolta Kauniaisista lausutaan:
– Tämä on innostava avaus, joka kutsuu meitäkin tekemään päätöksiä messuyhteisöjen kohdalla. Vaikka avoimia kysymyksiä yhä onkin, Lähetyshiippakunta tuntuu mahdolliselta vaihtoehdolta, resonoihan sen vaakunan motto “Raamattu on jumalallinen oikeutemme” hyvin Raamattuopiston väen parissa. Monet Lähetyshiippakunnan papit ovat opiskelleet Raamattuopistolla ja tuttuja meille.”
Kommentoin:
Arvioni mukaan, sille on perusteensa miksi Raamattuopisto on tässä herätysliikkeiden luettelossa Kansanlähetyksen jälkeen. Kansanlähetyksen messuhteisöjen liittyminen Lähetyshiippakuntaan on todennäköisempää kuin Raamattuopiston messuyhteisöjen liittyminen Lähetyshiippakuntaan.
Kansanlähetys on liikkeenä perustettu vuonna 1967 ollen siten nuorempi. Ja luonteeltaan hieman dynaamisempi.
Raamattuopisto liikkeenä vanhempi, koska se on perustettu vuonna 1940. Raamattuopisto on luonteeltaan jossain määrin erilainen. Esimerkiksi hieman rauhallisempi. Mutta Kansanlähetyksen tavoin kykenevä silti voimakkaisiin kriittisiin kannanottoihin kansankirkon johtoa kohtaan.
Nämä kolme herätysliikettä (SLEY, SEKL ja SRO) tekevät läheistä yhteistyötä. Tämä yhteistyö on tiivistynyt viime vuosina.
“Seurakuntaliiton esimies hehkuttaa:
– Tämä on Jumalan ihme! 1920-luvulta saakka vaivannut haava on parantunut. Tähänkin saakka veri Jeesuksen on meidät samalla tavoin taivaaseen vienyt, mutta nyt kuljemme ikivanhaa armontietä täydessä kirkollisessa yhteydessä.”
Seurakuntaliitto eli virallisesti Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto on kirkko ja vuonna 1928 rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Sen esimies on Seppo Salo.
Seurakuntaliiton taustalla on erkaantuminen Suomen ev.lut. kirkosta ja SLEYn yhteydestä noin 100-vuotta sitten.
Nykyään seurakuntaliitolla on 5 seurakuntaa. Vuonna 2024 se solmi kirkollisen yhteyden Lähetyshiippakunnan kanssa. Tämä osoitti sen, että Lähetyshiippakunta kykenee yhdistämään ja kokoamaan suomalaista tunnustuksellista luterilaisuutta edustavia seurakuntia yhteyteensä.
“Länsi-Suomen Rukoilevaisten johtokunnasta viestitettiin:
– Tämä on rukousvastaus. Onhan seuraväkeämme mukana paljon sekä Sleyn että Lähetyshiippakunnan seurakunnissa.”
Länsi-Suomen Rukoilevaiset (LSRY) on herätysliikkeistä pienin. Se toimii Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. LSRYn Strategiassa vuodelle 2025 todetaan näin: “Toimintatilan kaventuessa on tarpeen luoda pitkälle tähtääviä ja harkittuja suuntaviivoja tulevaisuuden toiminnalle.”
“Sleyn uuden järjestäytyneen seurakunnan pastori Pohjanmaalta kommentoi:
– Nyt saatiin kaivattu kirkollinen selkeys. Meillähän ollut puolin ja toisin keskinäinen luottamus ja arvostus Lähetyshiippakunnan pappien kanssa jo pitkään.”
Tässä piispa Pohjola viittaa viime viikkoina kirkollisissa uutisissa kerrottuun kiistaan ehtoollisen vietoista Seinäjoen SLEYn Hyvän Paimenen kappelilla. Seinäjoki on tunnetusti nykyistä Etelä-Pohjanmaata, mutta sijoittuu historiallisen laajemman ja puhekielessä yleisen Pohjanmaa-käsitteen alaan.
Siellä pastorina on vahvan historian Sleyssä omaava Matti Rusama. Hän oli myös vihkimyksen kohteena kuuluisassa Inkerin kirkon pappisvihkimyksessä 3.9. 2023 Pietarissa. Siellä Inkerin kirkon piispa Ivan Laptev vihki yhteensä viisi herätysliikkeiden miestyöntekijää apostoliseen paimenvirkaan. Siitä alkoi valtava kohu.
“Opiskelija pääkaupunkiseudulta lisää:
– Tämä on kova juttu. Minulla on sukulaisia ja kavereita, jotka käyvät hiippiksellä. Onhan se mukavaa, että me voimme olla yhtä.”
Piispa kuvaa vallitsevaa luontevaa todellisuutta herätysliikkeiden kirkkokansan ja Lähetyshiippakunnan välillä.
“Kirkkohistorian emeritusprofessori analysoi:
– Onhan tämä lähikirkkohistorian suurimpia jytkyjä. Monet pitivät todennäköisempänä, että herätysliikekentästä syntyy yksi tai useampi uusi luterilainen kirkko. Mutta jos katselen pitkää kaarta, niin 1970-luvulta alkaen vaikuttaneessa tunnustusrintaman kokoamisessa Simo Kivirannan, Eero Parvion, Heikki ja Lauri Koskenniemen, Reijo Arkkilan, Matti Väisäsen, Olavi Rimpiläisen, Anssi Simojen ja monen muun näky realisoituu nyt uudella tavalla yhteisen itsenäisen kirkon muotoutumisessa.”
Kommentoin:
Tässä piispa Pohjola viittasi - hymyillen - muutaman metrin päässä eturivissä istuneeseen Jouko Taloseen. Hän on kirkkohistorian emeritusprofessori. Hän usein kommentoi ja analysoi erinomaisella asiantuntemuksella taitavasti ja havainnollisesti herätysliikkeiden asioita.
“Lähetyshiippakunnan dekaanikin pääsee ääneen:
– Nöyryydellä ja ilolla otamme uudet seurakunnat vastaan. Nämä seurakunnat syvällä hengellisellä perinnöllä rikastuttavat yhteistä kirkkoamme, jota saamme nyt yhdessä lähteä rakentamaan. Muuttuneessa kirkollisessa kentässä kysehän ei ole yhdistyksistä tai säätiöistä vaan siitä, että saisimme jättää elävät luterilaiset seurakunnat ja kirkon tuleville sukupolville.
Lähetyshiippakunnan dekaani on aiemmin mainitsemani Joel Kerosuo. Hän tekee muun muassa syvällistä ja tasokasta podcastia: Oikeasti luterilainen.
“Juuri kun alan lukea arkkipiispan vakavanoloista lausuntoa, Päivi-vaimoni kääntää kylkeä ja havahdun hereille. Unen ja valveillaolon rajamailla kuulen viimeiseksi sanat: Ei ihminen voi mitään ottaa, ellei hänelle anneta sitä taivaasta.”
Aamupuuroa lusikoidessa olo tuntuu yhä epätodelliselta ja mietin, että uskaltaako tällaista edes julkisesti jakaa evankeliumijuhlilla. Joillekinhan uneni voi olla painajainen, toisille hyödytöntä haihattelua, mutta ehkä jollekulle pohdittava vaihtoehto jopa innostava näky eteenpäin?
Te tiedätte, mitä päätin tehdä. Noudatin vain vanhaa viisautta: Koetelkoot ja arvioikoot läsnäolijat itse Jumalan sanalla ja terveellä harkinnalla rukouksessa!”
Kommentoin:
Puhe päättyi tähän ja aplodeihin. Piispan “unen” muodossa kerrottu voimakas ja konkreettinen tulevaisuuden skenaario oli retorisesti onnistunut. Puheen alun maininta unesta pehmensi ja helpotti sanoman vastaanottoa herätysliikeväen pohdintoihin. Kirkollisen tilanteen miettimiseen, jossa on suuri määrä erilaisia näkökohtia. Suurin osa herätysliikeväkeä lienee eri kannalla kuin Pohjolan puheen ydinviesti.
Tilannehan Karkun kirkkosalissa oli se, että suuri enemmistö oli ymmärtääkseni vakaasti kirkossa pysymisen kannalla. Vaikka herätysliikepiireissä pohdintaa erilaisista tulevaisuuden skenaarioista onkin.
POHDINTAA
Nostan esiin neljä asiaa, jotka nykytilanteessa aiheuttavat merkittävää kitkaa tai jopa mahdottomia tilanteita Suomen ev.lut. kirkon ja SLEYn välillä.
Virkakysymys
SLEYn kanta on, että pappisvirka on vain miehen virka. Evankeliumiyhdistys toivoo, että kirkko tarjoaisi erillisvihkimyksiä, joissa miespiispa vihkisi vain miehiä papeiksi. Evankeliumiyhdistys järjestää vain sellaisia messuja, joissa miespapit toimivat papin tehtävissä, alttarilla ja saarnastuolissa. Tässä vaikeus vain kasvaa vuosi vuodelta. SLEYn papisto vanhenee ja uusia vihkimyksiä on nykytilantessa äärimmäisen vaikea saada. Samaan aikaan messuyhteissöissä osallistujamäärät kasvavat.
Avioliitto
Kirkon piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä edisti herätysliikeväen kokemaa vieraantumista kirkon piispoista. Vaikka kirkolliskokous torjui esityksen on tilanne edelleen käytännössä vaikea. Piispainkokous antoi 3.6. 2025 pastoraalisen ohjeen, joka on kärjistänyt erimielisyyttä ja aiheuttanut syvenevää epäluottamusta piispoja kohtaan.
Ehtoollisluvat
Viime viikkoina ja päivinä niin kirkollinen kuin perinteinen media ovat uutisoineet SLEYn vaikeudesta saada ehtoollisen viettoihin tarvittavia lupia. Kaksi tuomiokapitulia on kesäkuussa 2025 torjunut pyynnöt ehtoollislupiin Porissa ja Seinäjoellä. Evankeliumiyhdistys on ilmoittanut, että ehtoolliset tulevat silti jatkumaan.
Lähetysjärjestöasema
SLEY on kirkon virallinen lähetysjärjestö. Siitä seuraa niin taloudellisia kuin asemaan liittyviä etuja. Myös velvoitteita.
Viime syksynä piispainkokouksessa kolme piispaa - arkkipiispa Tapio Luoma, Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen ja Mikkelin piispa Mari Parkkinen äänestivät sen puolesta, että piispainkokous esittäisi lähetysjärjestön aseman pois ottamista. Mutta seitsemän piispaa tahtoi säilyttää esimerkiksi Sleyn kirkon lähetysjärjestönä.
YLE julkaisi 30.6. 2025 uutisen, jonka mukaan piispa Mari Leppänen toteaa: “Jos Sley ei lopeta omien ehtoollisten jakamista esimerkiksi Länsi-Porissa, asiaan palataan piispa Leppäsen mukaan tuomiokapitulissa kesän jälkeen.”
Koska Evankeliumiyhdistys on ilmoittanut, että ehtoollisten vietto kielletyissä paikoissa (messuyhteisöt: Pori ja Seinäjoki) jatkuu niin asiaa käsitellään “kesän jälkeen” Turun tuomiokapitulissa.
Mahdollisesti kyseessä on jo 13.8. oleva tuomiokapitulin istunto. Piispa Leppäsen reitti hänen jo viime syksynä osoittamaan tavoitteeseen - kirkon lähetysjärjestön aseman - pois ottamiseen, etenee ehkä ja todennäköisesti nopeimmillaan näin:
Elokuussa tuomiokapitulin varoitus Evankeliumiyhdistykselle. Syyskuussa Sleyn kirkon lähetyjärjestöaseman käsittely piispainkokouksessa. Marraskuun 3.-7. päivinä kokoontuvassa kirkolliskokouksessa ratkaiseva äänestys. Lopullinen valta asiassa on kirkolliskokouksen enemmistöllä.
Arvioni: Lähteekö virallinen kirkon lähetysjärjestön asema pois? Piispa Leppänen tulee saamaan piispainkokouksen enemmistön esityksensä taakse. Entä kirkolliskokous? Enemmistö äänestää tässä asiassa piispainkokouksen esityksen mukaisesti.
Vaikutus SLEYn toimintaan. Erittäin lyhyesti: Merkittävä vaikutus, mutta ei mitenkään ratkaiseva. Toiminta jatkuu samanlaisena. Talous heikentyy ainakin joksikin aikaa ja lähetystyö ulkomailla vähentyy. Mutta henkinen ja hengellinen toimintatila laajenee.
Lähetysjärjestöaseman menettäminen tai siitä vapaaehtoisesti luopuminen vähentäisi jossain määrin jännitteitä. SLEY on voinut valmistautua jo syksystä 2023 siihen, että virallista asemaa ei ole lähitulevaisuudessa. Kirkon ote Evankeliumiyhdistyksestä myös heikkenesi, koska se ei voisi enää taloudellisesti painostaa Evankeliumiyhdistystä. Messuyhteisöjen toiminta jatkuisi.
LOPUKSI
Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolan puheen suurin vaikutus oli mielestäni tämä. Piispa esitti konkreettisen reitin miten SLEY voi säilyttää järjestönä itsenäisyytensä, ja samaan aikaan suositella sen messuyhteisöjä perustamaan itsenäisiä seurakuntia, jotka voivat liittyä Lähetyshiippakuntaan.
Noh, tapahtuuko näin 2030-luvulla? Lukijaa palkitakseni, että on lukenut koko artikkelin, esitän arvauksena todennäköisyysprosentin!
Nimittäin sille, että ainakin 1-3 SLEYn nykyisistä messuyhteisöistä tai niiden jäsenten enemmistöstä (tai pienemmästä osasta) perustavat seurakuntia, jotka liittyvät Lähetyshiippakuntaan. Emme voi tietenkään tietää. Mutta arvata voin. Tilanne kansankirkon ja Evankeliumiyhdistyksen välillä vaikuttaa muuttuvan vuosi vuodelta entistäkin vaikeammaksi. 50%.