"SUURI SKISMA". KIRKKO REPESI JA ALKOI 1000-VUOTINEN JÄÄTYNYT KONFLIKTI. Oppikiista johti ekskommunikaatioon Hagia Sofiassa vuonna 1054.
Filioque-riita kiristää vieläkin roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon välejä. Ekumeenisesti tiedostavat katsovat jo 1000-vuotismerkkivuoteen 2054.
Paavi Franciscus ja ekumeeninen patriarkka Bartolomeos pyhällä haudalla Jerusalemissa. Kuva: Nir Hason / Wikimedia Commons
Päivityksiä: lisätty loppupuolelle huomio Augsburgin tunnustuksen viittaukseen v. 381 sanamuotoon. 25.8. klo 16.54 / lisätty loppupuolelle asiaa paavin joistakin poikkeuksista sanamuotoon ja itäistä liturgiaa noudattavista paavin alaisista kirkoista. 26.8.
KIRKON JAKAANTUMINEN JA IKIVANHA KIPUPISTE
Tässä kerron kirkkohistorian hurjasta draamasta, joka tunnetaan nimellä: Suuri skisma. Sitä kutsutaan myös Itä-lännen skismaksi. Artikkelin tavoite on antaa lukijalle yleiskuva ja perustiedot kiistasta. Kirjoitus on tehty helposti luettavaksi ja ymmärrettäväksi myös vähäisillä ennakkotiedoilla kristinuskosta. Näin mahdollistuu itsenäinen jatko-opiskelu aiheeseen. Lukija saa tarvittavat tiedot osata kysyä keskusteluissa järkeviä kysymyksiä kenen tahansa kanssa. Vaikka ortodoksipiispalta Valamon luostarissa!
TIIVISTELMÄ
Oli vuosi 1054, ja paikkana idän kristillisyyden pääkirkko, Hagia Sofia Konstantinnopolissa. Menossa oli liturgia, kun paavin kardinaali luki ja vei ekskommunikaation julistuksen alttarille. Silloin särähti, erittäin pahasti. Yksi kirkko alkoi pikkuhiljaa kirkko jakaantua kahdeksi Oppiriidan ytimessä oli kiista uskontunnustukseen paavin lisäämästä sanasta. Taustalla oli muitakin erimielisyyksiä. Patriarkka ei sietänyt mitään muutoksia vuoden 381 ekumeenisessa kirkolliskokouksessa päätettyyn sanamuotoon. Kerron pääasiat erityisesti Filioque-teemasta, muut erimielisyydet jäävät tästä pitkälti pois. Spekuloin konfliktin 1000-merkkivuotta 2054. Pohdin mahdollista Filioque-lisäyksen poistamista liturgisesta käytöstä kirkon ykseyden vuoksi niin room.-kat. näkökannalta kuin Suomen ev.-lut. kirkonkin.
KIRKON JAKAANTUMISEN LYHYT HISTORIA
Kirkkohistorian alkulehdiltä saakka lähtökohtana on Raamattuun perustuva käsitys yhdestä kirkosta. Mutta kristityt ovat jakaantuneet lukemattomiin kirkkokuntiin ja yhteisöihin. Ensimmäisien vuosisatojen aikana ei-kristilliset harhaopit rajattiin pois.
Ensimmäinen suuri kristittyjen jakaantuminen tapahtui vuonna 1054. Seuraava suuri repeytyminen oli 1500-luvulla, joka onkin meille suomalaisille selvästi tutumpi. Silloin Martti Luther ja muut uskonpuhdistajat eli reformaattorit kritisoivat ankarasti sen aikaisen roomalaiskatolisen kirkon opetusta.
Johanneksen evankeliumissa on tunnettu kristittyjen yhteyttä korostava raamatunkohta, johon perustuu myös ekumeeninen toivo yhdestä Kirkosta.
”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21)
Ensimmäisillä vuosisadoilla kristityt kävivät kovia hengellisiä kamppailuja aitoa, Raamattuun perustuvaa, kristinuskoa uhkaavia harhaoppeja vastaan. Syntyi tarve laatia yksi yhteinen uskontunnustus, jossa on oikea uskon sisältö eli oppi ja opetus tiiviisti ilmaistuna.
Piispat laativat tämän johdosta Nikean uskontunnustuksen. Se kirjattiin Nikean yleisessä eli ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tätä uskontunnustusta yksimielisesti täydennettiin seuraavassa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinnopolissa vuonna 381.
Silloin hyväksyttyyn tekstiin ei saa ortodoksien mukaan kukaan tehdä mitään muutoksia. Mutta Rooman paavi teki muutoksen, vaikkakin vain yhden sanan. Idän kirkko ei voi mitenkään sietää muutoksia. Taustalla on syvälliset perustelut. Tästä on kysymys.
Kristityt muodostivat yhden kirkon. On kuitenkin oikein mainita tässä kohtaa niin sanotuista orientaalisista ortodokseista. Heitä ovat esimerkiksi Egyptin koptilaisiksi sanotut kristityt. Kun Khalkedonissa pidettiin vuonna 451 ekumeeninen kirkolliskokous seurauksena oli näiden orientaalien ajautuminen muista eroon. Lyhyt ekskurssi.
Kyseessä oli Kristuksen kahteen luontoon - ihmisen ja Jumalan - liittyvä kiistakysymys.
Tarkemmin ilmaistuna kristinuskon päälinja ymmärsin Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon välisen suhteen eri tavalla kuin marginaaliin omassa käsityksessään jääneet orientaaliortodoksit.
Puhdasoppinen linja - nykyään roomalaiskatoliset, ortodoksit ja perinteiset protestantit ynnä monet muut - opetti ja opettaa Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen erittäin tärkeän vuoden 451 päätöksen mukaisesti näin. Kristuksella on yksi jumalallinen persoona ja kaksi luontoa eli jumallinen ja inhimillinen.
Näiden luontojen suhdetta määritetään neljällä sanalla: sekoittamatta, erottamatta, muuttamatta ja jakamatta. Määrittelyyn sisältyy tarkoituksella paradoksaalisuus. Nykyään ortodoksinen kirkko ja osa orientaaliortodokseista ovat lähentyneet toisiaan. Neuvottelut jatkuvat.
FILIOQUE-KIISTA
Nostan esiin 1000-vuoden takaa merkittävän tapahtuman, joka vaikuttaa nykyäänkin ekumenian taustalla. Kyseessä kristinuskon sisäinen kiista, joten kiistan eri osapuolet ja kaikki kristityt ovat isossa kuvassa samassa kirkkolaivassa, jonka kapteeni on Kristus. Tämä ekumeeninen näköala on olennaista ymmärtää.
Tässä maailmassa kirkot ovat valitettavasti jakaantuneet eri organisaatioihin. Suomen ev.-lut. kirkko määrittelee ekumenian näin:
“Ekumenia tulee kreikan sanasta oikoumene, joka tarkoittaa asuttua maata, maailmaa ja maanpiiriä. Ekumenia on kaikkea sitä toimintaa, jonka tarkoituksena on edistää kirkkojen yhteyttä ja maailmanlaajan kirkon näkyvää ykseyttä.” (evl.fi)
Uskontunnustus ilmaisee kristittyjen uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, ja mitä hän on tehnyt ihmiskunnan hyväksi. Luterilaiset käyttävät useimmiten Apostolista uskontunnustusta, mutta ortodoksit käyttävät pelkästään Nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta. Luterilaiset käyttävät myös välillä Nikealais-konstantinnopolilaista uskontunnustusta. Mutta luterilaisen kirkon virallisessa tekstissä on yksi kohta – ”ja Pojasta” latinaksi ”Filioque” – jota ortodoksit eivät hyväksy, eivätkä käytä.
Uskontunnustuksen kaksi ensimmäistä kappaletta käsittelevät Isää ja Jumalan Poikaa. Kiistelty lisäys liittyy kolmanteen kappaleeseen, joka käsittelee Jumalan Pyhää Henkeä. Kiistan hengellisessä ja teologisessa ytimessä on tämä: lähteekö Pyhä Henki yksin Isästä vai Isän lisäksi myös Pojasta?
Monien teologien tulkinnassa Filioque-riitaan sisältyy ja siitä seuraa useita hienojakoisia opillisia tulkintoja.
Roomalaiskatolisten mukaan lisäyksellä oikein vahvistettiin Kristuksen asemaa. Ortodoksien mukaan lisäys heikentää Pyhän Hengen asemaa. Näistä ajatuksista nousee useita hengellisiä ja teologisia vaikutuksia kirkkojen elämään.
Toinen suuri teema kiistassa on tämä: toisten mielestä paavilla on valta tehdä lisäys uskontunnustukseen, mutta toisten mielestä sellainen valta on vain ekumeenisella kirkolliskokouksella. Koska kirkot ovat jakaantuneet ei ole ollut mahdollista järjestää uutta ekumeenista kirkolliskokousta vuoden 787 jälkeen. Jotta edes teoriassa on mahdollista virallisesti linjata riittävän arvovaltaisesti kiistakysymyksestä täytyy saada ensin järjestettyä uusi ekumeeninen kirkolliskokous. Tämä jo lukitsee ortodoksien kannan. Sellaista ei ole näköpiirissä.
Entä mikäli jotakin aivan ihmeellistä kirkkojen lähentymistä tapahtuisi yllättäen? Mikä sellainen voisi olla? Jos paavi julkisesti katuisi kirkkonsa Filioque-lisäyksen tekemistä uskontunnustuksen liturgiassa käytettävään tekstiin tai olisi valmis merkittävästi muuttamaan oppia paavin asemasta lähestyen ortodoksien näkökulmaa.
Näinkin valtavien ja yllättävien muutosten tapahtuessa kirkolliskokouksen valmisteluun menisi nopeutetulla aikataulullakin nähdäkseni vähintään 10 vuotta. Todennäköisesti selvästi enemmän. Ekumeeninen kirkolliskokous olisi niin suuri ja jo asialistan valmistelu veisi paljon aikaan. Täytyy muistaa, että idän kirkolla on myös omia sisäisiä vaikeuksia muiden asioiden suhteen. Esimerkiksi Moskovan ja Antiokian patriarkaatit eivät olleet läsnä merkittävässä ortodoksien Suuressa ja Pyhässä Synodissa vuonna 2016.
Sillä todennäköisesti ortodoksit edellyttäisivät sitä ennen esimerkiksi valmiutta lähestyä paavin aseman suhteen ortodoksista patriarkkojen tasavertaisuuden lähtökohtaa. Ja kenties uskontunnustuksen lisäyksen jättämistä pois esimerkiksi laajasti messuista.
Tämä kohta on myöhempi lisäys vuoden 381 ekumeenisen kirkolliskokouksen hyväksymään sanamuotoon. Sillä tahdottiin erityisesti puolustaa Kristuksen jumaluutta. Nimittäin oikeauskoisia joillakin alueilla uhkasi areiolaisen harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli vain luotu ihminen eikä Jumala. Kristikunnan läntinen osa lisäsi tuon kohdan vuoden 589 Toledon kirkolliskokouksessa. Siitä tuli osa roomalaista liturgiaa vuonna 1014.
Nikean-konstantinnopolin uskontunnustuksen kiistanalainen kohta näkyy hyvin, kun katsomme sitä sen uskontunnustuksen asiayhteydessä. Yliviivaus ilmaisee idän ortodoksien kannan.
“Me uskomme Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä ja Pojasta,
jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.”
Ekskurssi. Kiinnostuneille kohta latinaksi ja kreikaksi:
Tässä kiistanalainen kohta latinaksi: “qui ex Patre Filioque procedit”.
Lisäys on siis tehty latinaksi, ja kyse on yhdestä sanasta, joka on muodostettu kahdesta sanasta: “ja” sekä “Poika”. Suomeksi ilmaisu vaatii kaksi sanaa ja englanniksi kolme: “and the Son”.
Vuoden 381 alkuperäinen teksti on alkukielellä eli kreikaksi: “τὸ ἐκ τοῦ Πατρὸς καὶ τοῦ Υἱοῦ ἐκπορευόμενον”.
Nykyajan ehkä arvostetuin kristinuskon oppihistoroitsija on Alistair E. McGrath (s. 1954). Hän on Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori. McGrathin mukaan itäistä uskonopin ymmärtämistä edustivat kiistassa erityisesti niin sanotut kappadokialaiset isät. Läntistä ymmärrystä edusti kirkkoisä Augustinus.
“Osa hyväksytystä tekstistä koski oppia, jonka mukaan Pyhä Henki “lähtee Isästä”. 800-luvulle tultaessa läntinen kirkko oli omaksunut tavan muuntaa tämä lause ja puhua Pyhästä Hengestä, joka “lähtee Isästä ja Pojasta”. Latinankielinen termi filioque, ´ja Pojasta`, viittaa siis juuri tähän lisäykseen ja sen sisältämään teologiseen ajatukseen, joka on normatiivinen läntisessä kirkossa. Kreikkalaiset ajattelijat olivat äärimmäisen kiusaantuneita tästä Pyhän Hengen “kaksinaisen lähtemisen” ajatuksesta: siitä aiheutui vakavia teologisia ongelmia, ja he pitivät sitä uskontunnustusten pyhänä pidetyn tekstin väärentämisenä.” (Sivu 347. Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Kirjapaja. Helsinki. 3. painos. 2017.
Augustinuksella ei ollut erityisen hyvää kreikankielen taitoa, joka McGrathin mukaan aiheutti väärinkäsityksiä teologien välillä.
“…Augustinus ajatteli ilmaisevansa tiivistetyssä muodossa sekä itäisessä että läntisessä kirkossa vallitsevan yleisen mielipiteen. Ilmeisesti hänen puutteellinen kreikan kielen taitonsa esti häntä ymmärtämästä, että kreikankieliset kappadokialaiset isät olivat asiasta aivan eri mieltä.”
- McGrath, s. 349.
Olemme nyt saaneet mielenkiintoisen osan kirkkotietoutta yli 1000 vuoden takaa. Jatkan teeman avaamista.
VUODEN 1054 AVAINHENKILÖT
Paavina oli silloin Leo IX (1002-1054). Joten lopullinen historiallinen vastuu roomalaiskatolisen kirkon osalta Suuren skisman tulille laittamisesta lepää hänen hartioillaan.
Pyhä Leo IX / Wikimedia Commons
Läntisen ja itäisen kristillisyyden välillä oli teologisia, kulttuurisia, kielellisiä ja poliittisia eroavaisuuksia. Näillä oli merkitystä kirkon jakaantumiseen.
Vuonna 1054 Rooman paavin lähettiläs kardinaali Humbertus Silva Candida (n. 1006-1061) oli reilut puoli vuotta Konstantinnopolissa. Hänen mukanaan virallisina lähettiläinä olivat paavillinen kansliapäällikkö kardinaali-diakoni Frederic Lorraine (n. 1020-1058) ja arkkipiispa Pietro of Amalfi (syntymä- ja kuolinaika ei tiedossa).
Heidän paavillinen tehtävänsä oli edustaa Rooman linjaa, joka oli useassa kohdassa ristiriidassa Konstantinnopolin patriarkan kanssa.
Tärkeimmät asiat lähetystön vierailuun olivat yhteisen sotilaallisen voiman muodostaminen itäisen “Uuden Rooman” keisarin ja länsi-Rooman keisarin kanssa normanneja vastaan ja uskonopilliset vaatimukset patriarkkaa kohtaan. Niitä olivat Filioque-lisäyksen hyväksyminen, ehtoollisleipä-kiistan ratkaisu, paavin auktoriteetin yli muiden patriarkkojen tunnustaminen ja luopuminen patriarkan omaksumasta tittelistä: “ekumeeninen patriarkka”.
EKSKURSSI: TULEVA PAAVI HANKKI KORKEAN TASON TYÖKOKEMUSTA
Fredericistä tuli vuonna vain 37-vuotiaana vuonna 1057 paavi Stephanus IX. Joten dramaattinen tehtävä Konstantinnopolissa ei ainakaan haitannut urakehitystä. Vaan oletettavasti kirkkonsa vaikuttajien silmissä siinä hän osoitti poikkeuksellista määrätietoisuutta ja paavillisen linjan pitämisen kykyä. Ehkä se vaikutti myönteisesti yhtenä perusteena hänen valintaansa paavin virkaan.
Toki kiistassa lievempiä ratkaisuja tai kokonaan suurista vaatimuksista luopumista toivoneiden idän ortodoksien näkökulmasta kardinaali Frederic ei osoittanut toivottavaa ekumeenista malttia, vaan ennemminkin paavillista ylpeyttä ja pakkovaltaa. Mutta toki piti lähettäjänsä ja delegaation johtajan Humbertin linjan. Joten sikäli hänellä oli oikein arvioidut resurssit tuolle kirkkohistoriaan jääneelle ekumeeniselle virkamatkalle.
Humbertuksen ja muiden lähettiläiden tarkoitus oli muodostaa riittävä yhteisymmärrys paavin ja Konstantinnopolin patriarkka Mikael I. Kerularioksen (n. 1000-1059) kanssa.
Patriarkka Mikael I virkaanastujaisseremonia / Wikimedia Commons
Itä-Rooman keisari otti Humbertuksen hyvin vastaan, mutta patriarkka Mikael I kanssa oli suuria henkilösuhteiden ongelmia. Kun asiaan perehtyy vaikuttaa siltä, että molemmilla oli vastenmielisyyden tunteita toista kohtaan. Kardinaali ja patriarkka eivät pystyneet rauhallisiin keskusteluihin.
Kardinaali vaati tiukasti hyväksymään paavin auktoriteetin määrittää asioita. Patriarkka ei ilahtunut näistä vaatimuksista. Oletettavasti myös Humbertuksen tyyli esittää asioita ei ollut sellainen, jota ekumeeninen patriarkka arvostaisi. Patriarkka pelasi myös kovaa diplomaattista peliä.
Tähän kuului se, että hän ei suostunut neuvottelemaan Humbertuksen kanssa pitkään aikaan. Ilmeisesti kyse oli jopa viikkojen odotuksesta. Ei siis vain lyhytaikaisesta diplomatian odottamaan jättämisen taktiikasta, että milloin patriarkka ehtisi keskustella. Patriarkka päätti siis nöyryyttää paavin ykkösluokan lähettilästä. Tällainen toiminta tuskin rakensi luottamusta keskusteluihin…
Mutta Humbertus oli päättänyt pelata valtapelin loppuun asti. Se merkitsi näkyvää ja julkista alttarikonfliktia.
Voi hyvin kuvitella, että tällainen patriarkan neuvottelutaktiikka sai vertauskuvallisesti ilmaisten itsetietoisen ja kuumaverisen kardinaalin veren kiehumaan ja sykkeen nousemaan. Humbertus ehkäpä on ajatellut jotenkin näin: olen paavin korkea-arvoinen edustaja, minua pitää kuunnella heti, mutta patriarkka toimii räikeän epäkunnioittavasti.
Ekskommunikaatio-valttikortti oli hihassa valmiina. Humbertus ei oli päättänyt, että hän ei ota taka-askelia. Vaan oli valmis toimimaan radikaalisti, näyttävästi ja voinee äärimmäisen röyhkeällä tavalla. Sillä pian koitti hetki, jolloin Humbertus toimi Hagia Sofian liturgian aikana traagisin kirkkohistoriallisin seurauksin. Tuskin hän itse ymmärsi kuinka pitkäaikaiset vaikutukset hänen toiminnalla olisikaan. Tarkoitus ja toivomus lienee kuitenkin ollut lähiaikoina kiistan riittävä sopiminen eli uusi yritys, pohdin.
Neuvotteluissa oli useita asioita, mutta historia muistaa erityisesti Filioque-kiistan. Siihen ei saatu sovintoa aikaiseksi, vaan vierailu päättyi totaaliseen katastrofiin.
EKSKOMMUNIKAATIO ALTTARILLA
Nimittäin Humbertus luki ekskommunikaation julistuksen ja asetti sen idän kristillisyyden pääkirkon, Hagia Sofian, alttarille. Hän teki sen patriarkan johtaman jumalallisen liturgian aikana 16.7. 1054. Seurakunnasta ainakin osa kuulu paavin bullan eli sinetillä varustetun asiakirjan lukemisen. Kirkkokansa näki sen viemisen alttarille. Tässä yhdistyi kaikki mahdolliset kirkollisen draaman monitasoiset merkitykset ja pyhät puitteet.
Sillä mitä tulee keisarillisen vallan ja sen kunnioitettujen ja viisaiden kansalaisten pylväisiin, tämä kaupunki on kristillisin ja ortodoksisin.
“Mutta mitä tulee Mikaeliin, jota kutsutaan patriarkaksi termin väärinkäytön vuoksi, ja hänen typeryytensä tukijoihin, sen keskelle kylvetään päivittäin lukemattomia harhaoppeja.”
“Kuten Henkeä vastaan taistelevat tai Jumalaa vastaan taistelevat, he katkaisivat Pyhän Hengen kulkemisen Pojasta”
Paikka: Idän kristillisyyden pääkirkko ja sen alttari.
Aika: Keskellä patriarkan liturgiaa.
Henkilöt: Paavin lähetystö, jonka johdossa vihainen kardinaali. Konstantinnopolin asemaansa voimakkaasti puolustava patriarkka omalla kotikentällään ja kaksi hänen avustajaansa.
Asia: Ekskommunikaation julistus.
Sillä hetkellä ja patriarkan vasta liikkeellä särähti niin pahasti, että roomalaiskatoliset ja ortodoksit eivät ole 1000-vuoteen saaneet sirpaleista koottua Kristuksen toivomaa yhtä ja yhteistä kirkkoa. Molemminpuolinen ekskommunikaatio.
Ykseys rikkoontui kahdeksi. Paavillinen ekskommunikaatio päättyi näihin ankariin sanoihin patriarkalle ja hänen kahdella avustajalleen:
“ja kaikki heidän seuraajansa edellä mainituissa virheissä ja olettamuksissa: Olkoot anatema Maranatha simonialaisten, valesalaisten, ariaanien, donatistien, nikolaiittojen, severilaisten, pneumatomakien, manikealaisten, nasaretilaisten ja kaikkien harhaoppisten kanssa – ei, itse paholaisen kanssa hänen enkelinsä, elleivät he katuisi. AMEN, AMEN, AMEN.”
Seuraavan kerran suuri jakaantuminen tapahtui viidensadan vuoden päästä merkittävä osa roomalaiskatolisen kirkon organisaatiosta lohkesi uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1500-luvulla.
Hagia Sofia / Andreas Wahre / Wikimedia Commons
Patriarkka kokosi pian 20 metropoliitan joukkonsa, ja vastasi julistamalla paaville ja “epähurskaan dokumentin” tekijöille ekskommunikaation. Välit menivät poikki. Yksi kirkko halkesi kahteen osaan, koska oppiriitoja ei kyetty lähiaikoina sopimaan. Yhden kirkon jakaantuminen kahdeksi muodostui pysyväisluonteiseksi 4. ristiretken (1202-1204) tapahtumat takia. Silloin Konstantinnopoli ryöstettiin läntisten ristiretkeläisten toimesta. Myös Hagia Sofia häpäistiin, alttari rikottiin ja erittäin arvokkaita pyhäinjäännöksiä varastettiin.
Taustalla oli poliittisia jännitteitä opillisten lisäksi lännen ja idän kirkkojen välillä. Näin vuoden 1054 tapahtumista muodostui 1000-vuotinen jäätynyt konflikti.
Tähän liittyneet järkyttävimmät kohdat, henkilöihin kohdistuneet anateemat eli puhekielessä kirkonkiroukset, on onneksi saatu purettua vuonna 1965. Nykyään roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon välit ovat asialliset ja ystävälliset. Mutta kirkot ovat edelleen erossa toisistaan.
Virassa ollut paavi oli kuollut muutama kuukausi ennen Humbertuksen antamaa paavillista ekskommunikaatiota. Koska paavin kuoli ennen ekskommunikaatiota julistamista on keskusteltu julistuksen pätevyydestä.
Ekskommunikaation pätevyys ei ole kuitenkaan kiinni siitä kuoleeko sen antanut paavi kesken prosessin. Vaan asiassa vaikuttaa painavan ratkaisevasti 1) Paavin auktoriteetti julistukseen ja 2) lähettilään oikea valtuutus. Näin ollen roomalaiskatolinen kirkko pitää kiinni siitä, että ekskommunikaatio oli silloin pätevä, vaikka paavi olikin kuollut. Asiasta on silti käyty teologista keskustelua, ja jotkut saattavat olla eri mieltä.
Luterilaisia ja ortodokseja yhdistää kritiikki paavin määräävää valta-asemaa kohtaan sellaisena, jona se kuuluu roomalaiskatoliseen oppiin. Molemmat kirkot ovat käyneet paavin virasta suuren ottelun paavin ja hänen edustajiensa kanssa.
Humbertuksen häikäilemättömällä paikan valinnalla varustettu alttari-ekskommunikaatio aiheutti idän kristityille syvät haavat. Keskeisimmät syyt ovat kiista Filioque-lisäyksestä ja paavin asemasta.
Seuraavan kerran suuri jakaantuminen tapahtui viidensadan vuoden päästä merkittävä osa roomalaiskatolisen kirkon organisaatiosta lohkesi uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1500-luvulla.
Luterilaisia ja ortodokseja yhdistää kritiikki paavin määräävää valta-asemaa kohtaan sellaisena, jona se kuuluu roomalaiskatoliseen oppiin. Molemmat kirkot ovat käyneet paavin virasta suuren ottelun paavin ja hänen edustajiensa kanssa. Kummankin kirkon kohdalla näistä hengellistä ja opillisista kamppailuista on jäänyt surullinen olo. Paavi on toiminut niin luterilaisten kuin ortodoksien mielestä väärin ja ankarasti.
LUTERILAISILLA ja ANGLIKAANISTA JOUSTAVUUTTA
Luterilainen kirkko on osa lännen kristillistä perinnettä. Luterilaiseen oppiin sisältyy myös mainittu ”ja Pojasta” uskontunnustuksen lisäys. Kuitenkin luterilaisilla on asiassa kykyä lähestyä ortodoksikirkon käyttämää sanamuotoa. Nimittäin vuonna 2019 Suomen ev.-lut. kirkon piispat ovat asiaa tarkkaan käsitelleet. Ja antaneet viisaan ekumeenisen kädenojennuksen ortodokseille.
”…ekumeenisissa sanajumalanpalveluksissa, rukoushetkissä ja kirkollisissa toimituksissa, jotka vietetään yhdessä ortodoksien kanssa, voidaan Nikean uskontunnustus lausua ilman filioque-lisäystä (”ja Pojasta”) vuoden 381 muodossa. Kirkon virkaan vihkimisten tai asettamisen jumalanpalveluksissa tulee kuitenkin käyttää Nikean uskontunnustuksesta läntistä muotoa eli virallisesti hyväksyttyä tunnustustekstiä filioque-lisäyksineen.” (Piispainkokous 29.5. 2019)
Tämän taustalla on ekumeeninen onnistunut työskentely. Luterilainen maailmanliitto antoi suosituksensa lisäyksen pois jättämisestä tietyissä tilanteissa jo vuonna 1990.
Tulee myös huomioida, että luterilaisen päätunnustuksen eli Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä artiklassa - I JUMALA - viitataan alkuperäiseen vuosien 325 / 381 sanamuotoon. Filioque-asiaa ei artiklassa käsitellä. Tarkoittamani kohta on tämä.
“…Nikaian kirkolliskokouksen päätös jumallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava…”
Näin Tunnustuskirjojen viite kertoo:
“Tässä viitataan Nikaialais-konstantinnopolilaiseen uskontunnustukseen, joka hyväksyttiin lopullisesti Konstantinnopolin kirkolliskokouksessa 381.” - S. 52 Evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjat. SLEY-KIRJAT. HELSINKI. 1998.
Tämä saattaa olla merkittävä luterilaisten tunnustuskirjojen kohta, joka tukee luterilaisista tunnustuskirjojen tekstistä käsin ekumeenisia mahdollisuuksia.
Anglikaanien arvovaltaisin kokous, Lambeth-konferenssi, on kolmesti suositellut lisäyksen pois jättämistä. Mainittakoon tässä myös, että neljässä viimeisessä Canterburyn arkkipiispaksi virkaanastumisen seremonia on toimitettu siten, että uskontunnustus on lausuttu alkuperäisessä vuoden 381 muodossa.
Tästä löytyy nykyisen Cantenbyryn arkkipiispan virkaanastumisen liturgian kaava. Uskontunnustus on sivulla 31, ja sen johdannossa nimenomaan painotetaan originaalista tekstiä: “The Archbishop leads The Creed - said in its original form, as agreed at the fourth century councils of the Undivided Church”. Suomeksi: “Arkkipiispa johtaa Uskontunnustuksen - sanottuna sen originaalisessa muodossa, kuten sovittuna neljännen vuosisadan Jakamattoman Kirkon kirkolliskokouksissa.”
MITÄ TULEVAISUUDESSA TAPAHTUU?
On mahdotonta tietää saavatko roomalaiskatolinen kirkko ja idän ortodoksinen kirkko Filioque-kiistan sovittua lähitulevaisuudessa. Vai pääsevätkö osapuolet sovintoon asiassa vasta taivaan kodissa. Kuitenkin on realistista esittää perustavat lähtökohdat mahdolliselle yksimielisyydelle.
Molemmat osapuolet tietävät, että tuhannen vuoden merkkipaalu lähestyy. Kirkkojen nuorempi ja keski-ikäinen papisto sekä teologit tietävät, että oletettavasti he tulevat elinaikanaan kokemaan merkittävän ekumeenisen ajanjakson vuonna 2054 jos Herra suo.
Minusta on varmaa, että kirkot hakevat tosissaan ratkaisua 1000-vuotiseen konfliktiin. Vaikka välttämättä täydellistä yksimielisyyttä ei löytyisi niin merkittäviä lähestymisiä toista osapuolta kohti on odotettavissa molemmilta puolilta. Tarkennan: erityisesti, ainakin, roomalaiskatoliselta puolelta merkittävää idän kirkon toiveiden huomioimista. Sillä nimittäin odotuksia oli jo edellisen paavi Benedictus XVI kohdalla, että hän luopuisi Filioque-lisäyksen liturgisesta käytöstä. Niin ei silti käynyt.
Minun nähdäkseni olennaiset ratkaisun lähtökohdat ovat tässä: Rooma luopuu Filioque-lisäyksen käytöstä sen messuissa, virkaan vihkimisissä ja kirkollisissa toimituksissa. Idän kirkko sallii roomalaiskatolisille laajan hengellisen sananvapauden ja mielipiteenvapauden sisältäen: uskonopillisen pohdinnan, vakaumukset ja teologiset mielipiteet.
Idän kirkko ei voi mitenkään sitä lisäystä hyväksyä jumalanpalveluksen uskontunnustukseen. Heidän mukaansa kirkon sääntöjen mukaan edes teoriassa se olisi mahdollista vain ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Mutta sellainen oli viimeksi vuonna 787, kuten aiemmin totesin. Eikä ekumeenista seuraavaa kokousta ole näköpiirissä. Kirkkojen välisiä kiistakysymyksiä ortodoksien ja roomalaiskatolisten välillä pitäisi ensin saada sovittua siten, että riittävä yksimielisyys löytyisi. Filioque-kiista on näiden oppiriitojen uskonopillisessa ytimessä, mutta se ei ole läheskään ainoa asia. Jos ekumeeninen kirkolliskokous toteutuisi niin olisivatko siinä läsnä jollain tavalla myös esimerkiksi anglikaanit ja luterilaiset? Tarkkailijoiden roolissa ainakin. Ehkä hieman enemmänkin ekumeenisen näkökulman kautta…
MISTÄ SIIS RATKAISU KIISTAAN?
Minun nähdäkseni olennaiset ratkaisun lähtökohdat ovat tässä: Rooma luopuu Filioque-lisäyksen käytöstä sen messuissa, virkaan vihkimisissä ja kirkollisissa toimituksissa. Taustaa tähän optioon maalaavat nämä asiat: 1) Paavi on jo joissakin ekumeenisissa tilaisuuksissa jättänyt lisäyksen lausumatta. 2) Paavin alaisuuteen kuuluu reilut 20. itäistä liturgista traditiota seuraavaa paikalliskirkkoa, joissa nykyisin oletettavasti missään ei käytetä lisäystä. Ja tämä on täysin sallittua, josta löytyy esimerkiksi usean piispan kirje.
Idän kirkko sallii roomalaiskatolisille laajan hengellisen sananvapauden ja mielipiteenvapauden sisältäen: uskonopillisen pohdinnan, vakaumukset ja teologiset mielipiteet.
On tärkeä ymmärtää selvästi kaksi eri tasoa: 1) “ja Pojasta” lisäyksen käyttö tai sen poistaminen jumalanpalvelusten Nikean-konstantinnopolin uskontunnustuksen muodosta. 2) Lisäykseen liittyvät uskonopilliset eli teologiset paavilliset asiakirjat, vakaumukset ja mielipiteet. Ensimmäisen kohdan poisjättäminen on paljon helpompaa. Vaikeampi on ajatella niin, että paavi päättäisi perua tai tarkistaa näkemyksiään, joita on jo kirjallisesti kirkkohistoriassa lausunut. Tosin tarkistaminen tai täsmentäminen on huomattavasti helpompaa kuin peruminen.
Minun ymmärrykseni mukaan tämä molemminpuolinen vastaantulo on realististen mahdollisuuksien rajoissa. Idän kirkkoa loukkaa eniten jumalanpalveluksissa lausuttu Filioque-lisäys. Paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko tahtoo asiaan vähintääkin täyden sanan- ja mielipiteenvapauden ilman, että idän kirkko suuresti suuttuu siitä. Voisiko tässä olla sen kuuluisan WIN-WIN kiistan ratkaisu tai onnistuneen ja kestävän ratkaisun pääpiirteet?
Jos Vatikaanin johtama roomalaiskatolinen kirkko päättäisi tiputtaa Filioque-lisäyksen pois Nikean-konstantinnopolin uskontunnustuksesta miten se vaikuttaisi muihin kirkkoihin?
Välittömästi suuri ekumeeninen paine kohdistuisi erityisesti kahteen kirkkokuntaan, jotka ovat omaksuneet tuon lisäyksen. Nimittäin Anglikaaniseen ja luterilaiseen kirkkoyhteisöön. Mitä tästä seuraisi? Arvelen, että nopeita päätöksiä, jättää kiistelty lisäys pois uskontunnustuksen käytöstä. Miten Suomen ev.-lut. kirkko toimisi?
Arvaan, että piispainkokous antaisi vuoden sisällä suosituksen jättää lisäys pois vähintään samoista kirkollisista käyttö tilanteista kuin roomalaiskatolinen kirkko. Mahdollisesti melko pian tähän asiaan löytyisi myös kirkolliskokouksen suuri määräenemmistö eli yli 3/4 osa äänistä. Uuteen tai vielä käytössä olevaan kirkolliset jumalanpalveluksen, toimitukset ja rukoushetket sisältävään kirkkokäsikirjasta jätettäisiin lisäys pois tai vähintäänkin suositus olla käyttämättä sitä.
LOPUKSI
Kiista Filioquesta ei ole pelastuskysymys. Joten olipa kirkkokunta tai kristitty siinä millä kannalla tahansa hän on kristitty ja matkalla taivaaseen. Meillä eri kirkkojen kristityillä on aina paljon enemmän yhteistä uskossamme kuin erottavaa. Olimmepa sitten läntisen tai itäisen kristillisyydestä osallisia. Tämä on tärkeä muistaa.
Suomen ev.-lut. kirkon mainio Katekismus lausuu viisaasti kirkkojen jakaantumisesta ja kristittyjen yhteydestä:
”Kristittyjen yhteys ei ole tapojen eikä inhimillisten perinteiden samanmuotoisuutta. Sitä ei luo myöskään yhteinen tunne. Yhteytemme perusta on yhteinen usko, johon Pyhä Henki liittää meidät sanan ja sakramenttien välityksellä. Historiansa aikana kristillinen kirkko on jakautunut eri kirkkokuntiin ja yhteisöihin. Jeesuksen rukous, että hänen omansa olisivat yhtä, velvoittaa meidät etsimään keskinäistä yhteyttä uskossa ja rakkaudessa.”
Kirjoituksessa on hyödynnetty monia internet-lähteitä ja YouTube-videoita. Aihepiiri on erittäin haasteellinen. Tässä kiistan eri puolilta näkökulmat, yleinen wikipedia-artikkeli ja oman kirkkoni lyhyt teksti.
Lisätietoa: